Pyöräilyn edistäminen yhden aatteen liike?

Myönnän. Minulla nousee karvat pystyyn heti, kun kuulen jonkin järjestön tai ryhmän ajavan vain yhtä asiaa aivan kuin se yksistään riittäisi pelastamaan koko maailman. Mitä enemmän tämänkaltaista keskustelua kuuntelen, sitä suuremmin alan vastustaa koko aatetta ihan vain siksi etten kestä yksiulotteista ajattelua. Myönnän, edelleen.

Pyöräilyn edistäminen vaikutti, ja vaikuttaa silloin tällöin edelleenkin, yhden aatteen liikkeeltä. Kaikki kansa pitäisi saada pyöräilemään, kulkuväylät sileiksi ja pyörän käytöstä ylipäätään tulee tehdä mahdollisimman yksinkertaista heti ja nyt. Kiistatta kyllä voidaan sanoa, että pyöräilyolosuhteiden parantaminen edistää pyöräilyä ja kyseisiä muutoksia myös todella toivon. Lähestymistapa pyöräilyn edistämiseen kuulostaa kuitenkin hyvin usein pakottamiselta ja silloin, jos koskaan, on vaikea sulattaa kuulemaansa.

Pyöräilyn edistämisen voidaan nähdä kuitenkin olevan osa suurempaa kokonaisuutta. Jotta yhdyskuntarakennetta saataisiin eheytettyä ja samalla ihmisten viihtyvyyttä sekä jopa onnellisuutta olisi mahdollista lisätä, vaaditaan muutoksia kaupunkisuunnitteluun. Kaupunki on tilana luotu kaupunkilaisille. Piste. Tällä hetkellä suurimmassa roolissa ovat kuitenkin eräät nelipyöräiset autonkapistukset. Sen voi huomata jokaisella aistilla. Autot tuovat kaupunkikuvaan suurimman osan melusta, pilaavat ilmanlaatua sekä toimivat erinomaisesti kaupunkitilan täyttäjinä blokkaamassa usein vaikkapa näkymän kauniisiin rakennuksiin tai puistoihin. Muuttamalla kaupunkitilan käyttöön liittyvää näkökulmaa ihmiskeskeisemmäksi vaaditaan tilalle uudenlaista ja ennakkoluulotonta toimintaa.

Mikäli yksityisautoilua saataisiin vähennettyä (ei toki kokonaan poistettua!), tilalle syntyisi yksinkertaisesti enemmän tilaa ja enemmän mahdollisuuksia kaupunkilaisille valita oma tapansa liikkua. Turvalliset kävelytiet, järkevästi suunniteltu pyörätieverkosto sekä toimiva paikallisliikenne tarjoavat vaihtoehtoja kaupunkilaiselle. Tällä hetkellä autoilu on kuitenkin kuningasasemassa niin suunnittelussa, toteutuksessa kuin käytännössäkin, eikä se ole toisaalta ole mikään ihme. Autoilua tuetaan yhteiskunnassa edelleen valtaisilla asenne- ja rahamäärillä, vaikka se ei ole ekologisesti tai sosiaalisesti aina kovin toivottavaa, eikä siten myöskään tasa-arvoa lisäävää. Tasavertainen kävely- ja pyöräteiden kunnostaminen sekä julkisen liikenteen tukeminen sen sijaan lisäävät tasa-arvoa muun muassa sosiaalisten ryhmien ja liikuntarajoitteisten kohdalla sekä antavat ihmisille mahdollisuuksia elää ja kokea kaupunkitilaansa monipuolisemmin. Tällä hetkellä liikkumista kaupunkitilassa ei kuitenkaan ole suunniteltu kaikkia liikkumismuotoja silmällä pitäen. Mikäli pyörätiellä on esimerkiksi korkeita reunakiveyksiä, estää se sujuvan pyöräilyn sekä vaikeuttaa samalla myös liikuntarajoitteisten kulkemista. Mikäli autoteille olisi rakennettu korkeita reunakiveyksiä hidastamaan kulkunopeuksia ja lisäämään autoilijoiden turvallisuutta, kansa olisi aivan varmasti noussut barrikadeille jo aikoja sitten.

Kaupunki on tehty kaupunkilaisille, eikä vain osalle kaupunkilaisia. Tästä kaikki ovat toivottavasti samaa mieltä. Jokaisella tulisikin olla aidosti mahdollista valita itselleen sopiva liikkumismuoto. Osa kulkee työmatkansa mieluusti hitaasti katsellen ja kävellen, osa vauhdikkaasti ja usein myös nopeimmalla liikkumistavalla kaupunkialueella eli pyöräillen ja osa tukeutuu joko julkiseen liikenteeseen tai yksityis/kimppa-autoiluun. Jotta tämänkaltaiseen monipuolisuuteen päästäisiin, vaaditaan kuitenkin muutoksia niin kaupunkisuunnittelussa kuin asenteissakin.

Mikäli seurataan vain tämän hetken automyönteistä trendiä, pysymme edelleen 1960-luvun asenneilmastossa, jolloin autoilu alkoi saada vahvemmin jalansijaa sosiaalisen statuksen näytön symbolina ajattelematta sen enempää sen ympäristövaikutuksia tai laajempia vaikutuksia yhdyskuntarakenteeseen. Esimerkiksi vielä 1950-luvulla polkupyörää pidettiin varsin toimivana liikkumismuotona niin työmatkoilla kuin huviretkilläkin, eikä sitä mielletty vain yhden marginaaliryhmän (ja usein alemman sosiaaliluokan) haihatteluksi. Yhteiskunta ja kaupunkilaisten elämänrytmi muuttuu siis koko ajan, jolloin myös kaupunkisuunnittelun ja asenteiden on muututtava vastaamaan tätä aikaa. Tällöin pyöräilyn edistämistä ei suinkaan voida katsoa yhden aatteen liikkeenä, vaan osana laajempaa muutosta, jonka avulla kaupunkitila voidaan palauttaa kaupunkilaisille kuuluvaksi.

Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *